en halua viettää juhannusta serkkujeni kanssa. perhe on yhtenäisempi kuin lastenleffoissa ja mukulat kireille hermoilleni liian ärsyttäviä. pakkasin aamulla osan kimpsuistani ja ruokatauolla selasin kännykän nimiä läpi. vanha tuttu lupasi kerrostalo yksiönsä käyttööni. itse hän on mökillä ja palaa sunnuntaina. kehui luotettavaksi ja totesi että "ystäviä pitää auttaa mäessä". paluu serkuille odottaa maanantaina.

en ole kykenevä juhlimaan tänään. äskettäin kävin polttamassa tupakan. se oli ensimmäinen sitten puoleen vuoteen. en tiedä miksi nappasin pihalle lähtiessäni vetolaatikosta tikut ja kaverin askista yhden. jolkotin raskain mielin pihalle ja istuin sille valkoiseksi maalatulle pihapenkille jonka vieressä on savuttajien peltipurkki. en heti sytyttänyt sitä, pitelin vain sormissa. aioin jo nousta, mutta jalat tuntuivat niin raskailta... eivät mokomat varmasti olisi kantaneet vaikka pystyyn olisin päässyt. jäin istumaan. ja sitten kohtalo puuttui peliin raa'alla tavalla. alimmassa kerroksen mies juhlii juhannusta. ikkuna on auki ja stereot raikaavat. tietenkin he valitsevat seuraavaksi tehosekoittimen kaukaisimmalle rannalle. kyseisellä kappaleella on ollut sydäntä riipivä merkitys elämässäni menneinä parina vuotena. rintaa ihan vihlaisi. antaa pahan olon purkautua hiljaa, ajattelin. jos nyt kävelisin takaisin sisälle, saattaisin repiä hiuksiani tai heittää maljakon seinään kuin keittiönpöydälle rustatulla kirjeellä jätetty nainen.

siis sytytän tupakan, ristin jalkani ja odotan kyyneleitä. toisen kertosäkeen alussa niitä jo tippui poskia pitkin. ne eivät sumentaneet näkökenttää, en nyyhkinyt, joten olen melkein ylpeä itsestäni. silti tunsin itseni sairaalapotilaaksi sementoidulla pihalla valkoisessa paidassa, tukka sekaisin, silmät seisovina tuulessa heiluvaa koivua tuijottaessani. sitten se vanha ajatus hiipi mieleen. se oli tavallaan deja vú-kokemus. ajattelin tämän olevan viimeinen kesä. en selviäisi enää tästä vuodesta. en enää ikinä näkisi kesää. tekisin hitaasti kuolemaa, ja joskus sydäntalvella, kaamoksen aikaan, minua ei enää olisi. sitten lumet sulisivat ja muut jatkaisivat elämäänsä normaaleina ihmisinä, mutta minua ei enää olisi. kukaan ei pian muistaisikaan minua. kaksi vuotta sitten, juhannuksen tienoilla, muistan ajatelleeni samoja asioita kuunnellessani tätä kappaletta. tietenkin tällä kertaa se oli erilaista, en ollut humalassa, olin yksin sementoidulla pihalla, en rannalla ystävien kanssa kuten silloin. mutta nyt myös tunne vatsanpohjassa oli järkyttävän varma. tuntui kuin joku olisi kertonut minun kuolevan tappavaan tautiin. se ajatus iski kuin todellisuus. tiputtaessani jämän peltipurkkiin olin enemmän peloissani kuin aikoihin. en tiedä miksi, on vain se tunne.

en halua riistää omaa henkeäni. oma minä on jokaiselle kaikkein lähin ihminen maailmassa. en voisi, en pystyisi. kävelen, hengitän, näen, puhun, kuulen, tunnen, koen, olen siinä suhteessa terve. on niitä hyviäkin hetkiä. toivon vain niiden hyvien hetkien tulevaisuudessakin kantavan kylmien aikojen yli.

tämä ei saanut minua heräämään horroksesta, mutta olen jo asteen virkeämpi. elämä ei ole kovaa, minä olen heikko. joskus on taisteltava kouluviikkojen läpi omaa päätänsä vastaan. kesän alussa tein lupauksen itselleni: ei enää ruuan kanssa pelleilyä. nyt on rikottava hiljainen valani, tarvitsen tavoitteen johon keskittyä. vain laihtuminen antaa aivoilleni tarpeeksi onnistumisen tunnetta. ainoastaan puuttuva sentti tekee enää aidosti onnelliseksi. lupaan itselleni lopettaa tämän typeryyden, mutta ensin tarvitsen enemmän itseluottamusta ja vahvemman mielen.

here we go again. tämä voi pahentaa tilannetta, mutta oikeasti, mitä menetettävää tällä typeryksellä enää on?